Ollaan lähösä huomena sudenaikaan Ahvenanmaan laivaan. Reissuha tulee varnasti olemaan hieno. Kavereita lähtee mukaan ja väkeä on varmasti sielä muutenkin pyhistä johtuen. Minullakin oli iha mahtitunnelmat sillon ku tää päätettiin. Vaan nykymaailma on ihmeellinen ja kummallinen. Olen tässä pohtinut että sosiaalinen ja muukin media tekee mulle hallaa.
Näen nimittäin niin paljon eri kiipeilijöitä kehittymässä hurjaa vauhtia! Näen oikeasti kiipeilyn eri juttuja seuratessa, kuinka paljon minua parempia kiipeilijöitä on. Tuntuu että nykynuoriso kiipee jo sohvalta lähtiessään 7A:n Kyse ei ole ehkä niin paljon siitä, että muut ovat parempia, vaan siitä, että miun pittää vaan koko ajan himmailla ja varoa. En kehity harppauksilla jos ylipäätään kehityn. Käet ei vaan meinaa kestää millään tätä touhua. Aina pittää hakemalla hakia sitä positiivista. Olen siihen niin väsynyt!!! Haluasin niin kovasti repiä ja yrittää täysiä jotain itselleni tärkeää reittiä. Vaan sepä on miulta ollu pois kuvioista jo 3kk!
Lisäksi muistelisin että ennen medioiden seurantaa en tuskastunut tällaisesta aiheesta koska ko tietoa ei edes ollut. Vertailupohjaa toi ainoastaan omat kaverit ja ihan se saavuttamaton maailmankärki. Ei siis osannut tajuta kuinka paljon ja kovaa ja hienoja reittejä muualla kiivetään.
Nyt sitte harmittaa ku on vaan tällaset mielessä, kun ois hienoa reissua ja rentoilua tiedossa! Toki vaikuttaa se, että sormet on ollu taas ärtyneet ja pitäs pystyä hillittee vielä itteensä Ahvenanmaalla ja kiipeillä keskitasonreittejä. Sitten vois jo parin viikon perästä kokeilla repimistä. Ja kun osaisi niin voisi nauttia täysin siitä, että ylipäätään pystyy kiipeen reissussa.Mutta kuinka paljon mies voi kantaa? .EN ehkä jaksa ja annan mennä .
Sit tulee vielä se että alkaa pahimmissa syövereissä miettiin miksi toisilla tuntuu kestävän minkälaista rääkkäystä vaan!
Yritän nyt oksentaa jättää tämän kaiken pahan energian tänne blogiin. PERKELEE! HELEVETTI että mulla haluttas jo kiivetä rajoillani ja uusia kovia reittejä ja varsinkin projekteja!!! Tyhmä olin ku aattelin että talven jaksaa yksitoikkosta reeniä ilman maksimi yrkkiä kun sitte keväällä pääsee yrkkään ns oikeeta kiipeilyä! Perkele!!
Huomena lähtö ja teen kyllä kaiken minkä mies, isä, ihminen, kiipeilijä vain voi, että en pilaa muiden reissua mutristelemalla, ja että nauttisin elämästä kaikkineensa!!! Auttakaa minua jos olette ilman aihetta iltarukouksen aikaan. Täältä tähän. -Diisselimämmikermalla täytetty purkutuomio rakennus.
torstai 21. huhtikuuta 2011
torstai 7. huhtikuuta 2011
Syksyisen kevään ajatuksia.
Tulevaan kiipeilykauteen valmistautuminen menee kuin ripulinen mies ulkohuussiin. On tarve. On määränpää. On hyvä suunnitelma kuinka tarpeen toteuttaa, määränpään saavuttaa ja mitä se vaatii. Lipputangon kohala kuitenkin valuu jo lahkeesta.
Voin sanua, että sain jotain hauiskasvatusta vahingossa aikaiseksi, kun oli tossa semmonen n.6viikkoa hyvä reenijaksoa. Ny on herkistelty(=ei kiivetty)sitten 12,5päivää, korkeanpaikan leirillä hapenotto kykyä paranneltu(nenä tukossa, happi vain suunkautta vajaavaisesti varsinkin yöllä) ja riittävästä nesteytyksestä on huolehdittu oikein leirityksellä(=yhet 60vvuotiset ja jatkot+ omat synttärit ja jatkot) Eli kohta pittäis olla laskelmien mukaan lähetyskunnossa.
Viimeajat on menny siis vähä kärvistellessä. On olluna oksupoksutautia, sormi kippee, flunssaa ja ja ny on paraikaa sitte poskiontelotulehus. No siihe kuuri pillereitä eli kiipeilykielellä 8päivää lisää taukoa. Koloihinsa vetäytyneet läskisolut varmasti uskaltautunevat taas taistelukentälle. Taukoa ku on ny tullu jo yht 12,5päivää ja vielä tulee se 7 lissää. Siis kaikesta liikunnasta.
Pistää välillä väkisinkin miettimään, missä on oikeudenmukaisuus,ja onko sitä? Sain tuossa pari viikkoa sitten tehtyä reenien jälkeisnä aamupäivänä voimisteluliikkeet "Old School" -reittiin n.puolessa tunnissa, joten hymyhän siitä irtosi. Anteeksi. Reitti olisi vaikeudeltaan oma vaikeimpani. Noh, hyvältä siis näytti. Vuan sitte ne sormikivut alkoi. Ei tosin siellä vaikian reitin harjoituksissa. Siellä olin varovainen liikkeissäni. Seuraavina päivinä se vaan tuli hiljalleen. Oma vastustamaton diagnoosi oli: vanhan vamman/tai nivelen juuren ärtyminen. Ja ihmekkös tuo näin jälkiviisaana: se on edellisen vamman viereinen sormi, joka on siis tietenkin ottanut toisen sormen menetyksen kuorman omille harteilleen. Liian vaikiaa tajuta kuitenkaan ajoissa. No lepo auttaisi, vaan se on yhtä kuin kidutus.
Pakosta väänsin vielä yhen reenisession n.kolme päivää tämän jälkeen. TYPERÄTYPERÄTYPERÄ! No se raja piti hakia. Onneksi sentään osasin tuon reenin sitte lopettaa kesken. Sitte vaan Buranakuurille 4päivää 1000mg x3/päivä ja lepoa nviikko. Sitten olen vaihtelevasti kylämvesisankon kanssa seurustellut. Nyt se pahinsormi, kansainvälisen viittomakielen keskeisin sormi, ei ole ennää kipiä. Nimetön tosin vielä arkailee. Vuan tämä taukohan jatkuu. Helekkarinmoinen apu on ollut jo varatusta Ahvenanmaan pääsiäisreissusta, jonne huomasin vielä pystyväni kuntoutumaan:Viikko lepoa, Viikko kahvakiipeilyä n.2kertaa viikolla, Viikko kovempaa kiipeilyä-ei maksimia. ->Åland.
No nyt tämä poskiontelokuuri vie tuosta yhen viikon pois. Täytyy hiukkasen supistaa aikataulua. Tavoitteet lienevät mukavassa meininkikiipeilyssä.
Soitihan mie että jos met olisimma ottaneet magneettikuvat ja sitte ois tienny mikä o. Ei siitä kuvasta ois jääny omavasuulle ku halvimmillaan n500e. Siis vain keskivertoisen japanilaisen käyttöauton katukauppa-arvo.
Meilläkö ei muka luokkaeroja, tai että ne olisivat kaventuneet!!! Toisaalta lentävät lehmät pääsevät nopeammin ilmassa kelluviin etälypsy-yksikköhin (ETYK)-josta maito lähetetään logistiikkamastojen kautta kaupassa sijaitseviin koontikeskusksiin rasvaa polttavalla aaltopituudella.
Joo. Toisaalta pakotettu taukoaminen on saanut ajattelemaan taas minun ja kiipeilyn suhdetta. Se kun ei aina olekaan positiivinen. Voipi hyvinkin olla, että reeniohjelmien käyttö ei sovikaan minulle. Ahdistun niin pirun helposti, jos en saa suunniteltua tehyä, tai tulee tällasia taukoja. Kiipeily nousee reenin myötä suorittamiseen. Ei hyvä. Kun elämästäni otetaan kiipeily pois, huomaan jääväni aikan tyhjänpäälle. Ei hyvä. En tarkoita etteikö perheelläni olisi merkitystä, mutta tuollaisen harrastus/elämäntapatyyppisen lohkon osalta lattia katoaa, kun en voi kiipeillä. En pidä siitä.
Kaikki se fyysinen hyvä joka tulee, ei välttämättä korvaa sitä henkistä pahaa mitä tulee. Ja kun siitä kärsii muutkin. En saa sitä pahaa oloa irti itsestäni, vaan koko elämä tuntuu hyönteisrikkaan ja kuuman kesän vähähillaisella suolla marjastamiselta.
Yleensä asioiden tauon aikana palautunut tärkeysjärjestys ja tasapaino on näkynyt minussa hyvinvointina. Tuon hyvinvoinnin kova treenaamisen yrittäminen on pilannut. Keskitietä on ollut vaikea löytää. Hienoa on ollut periksiantamattonuus ja tavoitteiden lopullinnen saavuttaminen, huonoa joka vuotinen ahdistus ja masennus ja oman itsensä ruoskinta ja surkeus. jaa-a. Toisaalta uskon olevani kiipeilyn osalta pisteessä ,jossa kehittyminen ei edisty ilman jonkinlaista treenaamista. Voisi siirtyä enempi uskaliaisiin reitteihin, joissa aluksi olisi ehkä hyvä, kunnes taso tulisi vastaan, jossa olisi taas harjoteltava kovaa ja elämykset olisivat todennäköisesti harvemmassa ja yhä vaarallisemoia ja ennemmän työtä vaativia. Toisalta uskaliaissa reiteissä on myös enemmän eri aluerajoja ylittävää sisältöä kuin sporttaamisessa. Olo on kokemusmainen ja kuin ensimmäisen valtameren ylityksen yrittämisen jälkeen. Selvisin! Pääsi sitten ylös tai ehjänä takas alas.
Ja juuri tuo Olla Hyvä-pakotus mikä hiljalleen hiipii mieleen. Mistä perkele sekin aina tiensä löytää? Kiipeily on onnistunut monta kertaa olemaan erittäin nautittavaa ilman kilpailua paremmuudesta, tai edes siitä, että olisi jonkun mielestä hyvä. Oikeasti kiipeily on ollut tuolloin parasta!!! Miksi kadotan sen tunteen?
Taidan olla jälleen risteyksessä. Sen asun viisaus pukee ylleen. Heittää haasteen, johon on näillä palikoilla yritettävä vastata.
Minulla on ajatus joka soi.
"Love is our resistance"- go and get your muse!
Voin sanua, että sain jotain hauiskasvatusta vahingossa aikaiseksi, kun oli tossa semmonen n.6viikkoa hyvä reenijaksoa. Ny on herkistelty(=ei kiivetty)sitten 12,5päivää, korkeanpaikan leirillä hapenotto kykyä paranneltu(nenä tukossa, happi vain suunkautta vajaavaisesti varsinkin yöllä) ja riittävästä nesteytyksestä on huolehdittu oikein leirityksellä(=yhet 60vvuotiset ja jatkot+ omat synttärit ja jatkot) Eli kohta pittäis olla laskelmien mukaan lähetyskunnossa.
Viimeajat on menny siis vähä kärvistellessä. On olluna oksupoksutautia, sormi kippee, flunssaa ja ja ny on paraikaa sitte poskiontelotulehus. No siihe kuuri pillereitä eli kiipeilykielellä 8päivää lisää taukoa. Koloihinsa vetäytyneet läskisolut varmasti uskaltautunevat taas taistelukentälle. Taukoa ku on ny tullu jo yht 12,5päivää ja vielä tulee se 7 lissää. Siis kaikesta liikunnasta.
Pistää välillä väkisinkin miettimään, missä on oikeudenmukaisuus,ja onko sitä? Sain tuossa pari viikkoa sitten tehtyä reenien jälkeisnä aamupäivänä voimisteluliikkeet "Old School" -reittiin n.puolessa tunnissa, joten hymyhän siitä irtosi. Anteeksi. Reitti olisi vaikeudeltaan oma vaikeimpani. Noh, hyvältä siis näytti. Vuan sitte ne sormikivut alkoi. Ei tosin siellä vaikian reitin harjoituksissa. Siellä olin varovainen liikkeissäni. Seuraavina päivinä se vaan tuli hiljalleen. Oma vastustamaton diagnoosi oli: vanhan vamman/tai nivelen juuren ärtyminen. Ja ihmekkös tuo näin jälkiviisaana: se on edellisen vamman viereinen sormi, joka on siis tietenkin ottanut toisen sormen menetyksen kuorman omille harteilleen. Liian vaikiaa tajuta kuitenkaan ajoissa. No lepo auttaisi, vaan se on yhtä kuin kidutus.
Pakosta väänsin vielä yhen reenisession n.kolme päivää tämän jälkeen. TYPERÄTYPERÄTYPERÄ! No se raja piti hakia. Onneksi sentään osasin tuon reenin sitte lopettaa kesken. Sitte vaan Buranakuurille 4päivää 1000mg x3/päivä ja lepoa nviikko. Sitten olen vaihtelevasti kylämvesisankon kanssa seurustellut. Nyt se pahinsormi, kansainvälisen viittomakielen keskeisin sormi, ei ole ennää kipiä. Nimetön tosin vielä arkailee. Vuan tämä taukohan jatkuu. Helekkarinmoinen apu on ollut jo varatusta Ahvenanmaan pääsiäisreissusta, jonne huomasin vielä pystyväni kuntoutumaan:Viikko lepoa, Viikko kahvakiipeilyä n.2kertaa viikolla, Viikko kovempaa kiipeilyä-ei maksimia. ->Åland.
No nyt tämä poskiontelokuuri vie tuosta yhen viikon pois. Täytyy hiukkasen supistaa aikataulua. Tavoitteet lienevät mukavassa meininkikiipeilyssä.
Soitihan mie että jos met olisimma ottaneet magneettikuvat ja sitte ois tienny mikä o. Ei siitä kuvasta ois jääny omavasuulle ku halvimmillaan n500e. Siis vain keskivertoisen japanilaisen käyttöauton katukauppa-arvo.
Meilläkö ei muka luokkaeroja, tai että ne olisivat kaventuneet!!! Toisaalta lentävät lehmät pääsevät nopeammin ilmassa kelluviin etälypsy-yksikköhin (ETYK)-josta maito lähetetään logistiikkamastojen kautta kaupassa sijaitseviin koontikeskusksiin rasvaa polttavalla aaltopituudella.
Joo. Toisaalta pakotettu taukoaminen on saanut ajattelemaan taas minun ja kiipeilyn suhdetta. Se kun ei aina olekaan positiivinen. Voipi hyvinkin olla, että reeniohjelmien käyttö ei sovikaan minulle. Ahdistun niin pirun helposti, jos en saa suunniteltua tehyä, tai tulee tällasia taukoja. Kiipeily nousee reenin myötä suorittamiseen. Ei hyvä. Kun elämästäni otetaan kiipeily pois, huomaan jääväni aikan tyhjänpäälle. Ei hyvä. En tarkoita etteikö perheelläni olisi merkitystä, mutta tuollaisen harrastus/elämäntapatyyppisen lohkon osalta lattia katoaa, kun en voi kiipeillä. En pidä siitä.
Kaikki se fyysinen hyvä joka tulee, ei välttämättä korvaa sitä henkistä pahaa mitä tulee. Ja kun siitä kärsii muutkin. En saa sitä pahaa oloa irti itsestäni, vaan koko elämä tuntuu hyönteisrikkaan ja kuuman kesän vähähillaisella suolla marjastamiselta.
Yleensä asioiden tauon aikana palautunut tärkeysjärjestys ja tasapaino on näkynyt minussa hyvinvointina. Tuon hyvinvoinnin kova treenaamisen yrittäminen on pilannut. Keskitietä on ollut vaikea löytää. Hienoa on ollut periksiantamattonuus ja tavoitteiden lopullinnen saavuttaminen, huonoa joka vuotinen ahdistus ja masennus ja oman itsensä ruoskinta ja surkeus. jaa-a. Toisaalta uskon olevani kiipeilyn osalta pisteessä ,jossa kehittyminen ei edisty ilman jonkinlaista treenaamista. Voisi siirtyä enempi uskaliaisiin reitteihin, joissa aluksi olisi ehkä hyvä, kunnes taso tulisi vastaan, jossa olisi taas harjoteltava kovaa ja elämykset olisivat todennäköisesti harvemmassa ja yhä vaarallisemoia ja ennemmän työtä vaativia. Toisalta uskaliaissa reiteissä on myös enemmän eri aluerajoja ylittävää sisältöä kuin sporttaamisessa. Olo on kokemusmainen ja kuin ensimmäisen valtameren ylityksen yrittämisen jälkeen. Selvisin! Pääsi sitten ylös tai ehjänä takas alas.
Ja juuri tuo Olla Hyvä-pakotus mikä hiljalleen hiipii mieleen. Mistä perkele sekin aina tiensä löytää? Kiipeily on onnistunut monta kertaa olemaan erittäin nautittavaa ilman kilpailua paremmuudesta, tai edes siitä, että olisi jonkun mielestä hyvä. Oikeasti kiipeily on ollut tuolloin parasta!!! Miksi kadotan sen tunteen?
Ihmiset on parasta.
Tunteet on parasta.
Todellinen on parasta.
Taidan olla jälleen risteyksessä. Sen asun viisaus pukee ylleen. Heittää haasteen, johon on näillä palikoilla yritettävä vastata.
Minulla on ajatus joka soi.
"Love is our resistance"- go and get your muse!
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Viimeinen Mestari
Kun treenit on nyt menneet kuin junat talvella, ni loogistahan on tietysti ottaa maximit irti ja aloittaa kilpaura. Joten klikki linkistä ja Suomicuppia voittamaan.
Takauma:
En ollut saanut kaveria sunnittelemalleni korouoman jääkiipeilyreissulle viikoksi 9. B-suunnitelma oli ajella yksin Lappicupiin. No eihän sitä rahaa ollut sitten laittaa 200e bensoihin. No jos joku toinen lähtisi, niin kulut olisivat vielä siedettävät. Rovaniemenpoijjaat järjesteli kisoja ja lopputansseja kuuleman mukaan viimeistä kertaa. Tahdon mukaan. Olin aina halunnut. Lupasin kotona tiskata kaksi viikkoa omat treenijuomapulloni. Viimein lähtölupa myönnettiin. SItten vielä se kaveri. Manguin ja manguin, mutta tällainen kenttätehtävä on pelottava valakonenäsille aloittelija-agenteille. No kyllä kokeneempaan kaartiin voi luottaa. SUURI PÄÄLLIKKÖ määrää kyllä jonun mukaani. Mutta ei ketään. Ei. ALkoi olla kyyneleen paikka.
Menin mukavuusalueeni yli ja laitoin epätoivoisena viestin vastaavien mielipuolten yhteiselle foorumille. ja kas! 10 min ja mulla oli kyyti. KIITOS! On uskamatonta kuinka asiat loksahtelee joskus, ja ylleensä sillon, kun alkaa rohkeesti elämään unelmiaan todeksi.
Kelaus eteenpäin: Ei oo ku 623km tämän illan siivu ja aamulla vielä 250km luikaus. Hep ja eiku pylly penkkiin ja maisema vaihtoon.
Matka meni mukavasti yhellä pysähyksellä jossa sauna,kahvit ja unta palloon. Aamulla sai vielä kuunnella mukavata maaseuvun turinaa. Sitte haettiin oikeita kiipeilijöitä Oulun kilpaseurasta takapenkin painoksi ja eiku sutiin kohti Rovaniemeä. Oulun ja Rovaniemen väli on muuten kohtalaisen pitkä, jos juot kaksi kuppia kahvia sekä pari mottia vettä lähtiessä. Tuo väli kun mentiin sellasella "Heikki Kovalainen"-taktiikalla, että ei varikkokäyntejä.
Nesteisten silmieni läpi tunnistin vihdoin viimein Rovaniemen PRISMA-kyltin muodot ja melkein helpotuin jo siihen paikkaan.huhuh.
Olimme myöhässä, mutta kisojen alkua oli päätetty siirtää. Sattumaa...?
Lopulta pääsi hoitamaan eväspuolen kuntoon (Saarioisten ruokaympyrä, banaaneja, karjalanpiirakat ja juomat tietysti!).ja Rovaniemen kisat olivat valmiit voittajan saapua.
Kisat alkoi ja mie lämmittelin vaihtamalla kuteet eteisessä. Säännöt on hyvä tietää, kun kilpailee. Kävin hakeen johtolankoja järjestäjiltä ja ymmärsin, että semmoiset oli. No tekemällä oppii. Pari tilan hahmotusta ja tsiikailua. Totesin pokaalin olevan minun!
Taktiikkani mahtui kirjoittamaan tulitikkuaskin kanteen: Voitto.
Pari lämmittely reittiä ja asiaan. Ensimmäinen kisareitti: Oho-lipsahti, eieieiei, ei mennykään ykösellä. Nooo.. Huolellisutta peliin. Kun vertasin omaa keskikehoani muiden vastaviin, huomasin, että minulla oli niinsanottua varavoimaa hiukan jopa mokailla. Nää ei oo täälä muistanu syyä. Syömättömyys syö voimat. Heleppo voitto siis tiejosa.
No sitten kisareitti 2: krimppinirhauttelutekniikka-testi. Siinä moni tappelija oli ansiokkaasti taistellu ja tippunu juuri ennen toppi otetta. Päätin herrasmiesmäisesti tiputtautua parilla ekalla yritykselläni. Sitten showalan ammattilaisena jännittelin vielä 10sekuntia hakien muka ratkaisua viimeiseen liikkeseen. Se kaikki oli tieysti vain hämmäystä. Sitten hain ns. "varman" toppauksen. Taputuksista päätellen upposi Dannymäisesti yleisöön.
Kisareitti 3:MITÄ!!! Minä en saa tästä lähtöotteesta kiinni!
Kisareitti 4: No nyt en pääse.
Kisareitti 5: Liian hapokasta
Kisareitti 6: ...EI
Voi olla että en voita ylivoimaisesti näitä kisoja, kun enempää karsintareittejä ei ole. Muutama on jo topannut eli päässyt ainakin 4reittiä. Nii ja sitten on vielä ne finaalitkin..
30 yritystä myöhemmin mikään ei ole vielä muuttunut. 5minuuttia aikaa jäljellä. Nyt voi olla jo vaikia voittaa.
15sekuntia ennen aikaa painaudun koko eläimellisellä voimallani seinää vasten. Tarjoan kantapäätä korkealle. Huudan reippaasti, kuten olen aikoinani oppinut Seppo Rädyn kisasuorituksia katsellessani. Sitten tajuan: -ei ole kiva jos yksi ja sama aina voittaa, ja päästän irti. Silkinpehemän laskeutumiseni jälkeen tuomari puhaltaa pilliin ja aika on täysi.
-On tullut aika jonkun muun ottaa voittajan raskas vastuu. Tuo glooria olla kaikkein paras. Ykkönen. Kiistaton mestari. Mestarien mestari. Sellaista ei enää ehkä tule, mietin ymmäräten paikkani universumin jatkumossa...
Herään säpsähtäen. Jyväskylään on vielä 243km. Sitten tietysti siitä vielä Hyvinkäälle pikkasen. Päätä ei enää säre.
-Otetaankko ruokatauko Rollsissa tai ABC:llä?
-Jep.
1300km takana, 400 eessä. Hymyilyttää vieläkin. Miksikö? No: "-Tuuppa Rolloon!"
Kuvia menosta sekä muutenkin vaikuuttavia otoksia : http://www.tamski.com/
Takauma:
En ollut saanut kaveria sunnittelemalleni korouoman jääkiipeilyreissulle viikoksi 9. B-suunnitelma oli ajella yksin Lappicupiin. No eihän sitä rahaa ollut sitten laittaa 200e bensoihin. No jos joku toinen lähtisi, niin kulut olisivat vielä siedettävät. Rovaniemenpoijjaat järjesteli kisoja ja lopputansseja kuuleman mukaan viimeistä kertaa. Tahdon mukaan. Olin aina halunnut. Lupasin kotona tiskata kaksi viikkoa omat treenijuomapulloni. Viimein lähtölupa myönnettiin. SItten vielä se kaveri. Manguin ja manguin, mutta tällainen kenttätehtävä on pelottava valakonenäsille aloittelija-agenteille. No kyllä kokeneempaan kaartiin voi luottaa. SUURI PÄÄLLIKKÖ määrää kyllä jonun mukaani. Mutta ei ketään. Ei. ALkoi olla kyyneleen paikka.
Menin mukavuusalueeni yli ja laitoin epätoivoisena viestin vastaavien mielipuolten yhteiselle foorumille. ja kas! 10 min ja mulla oli kyyti. KIITOS! On uskamatonta kuinka asiat loksahtelee joskus, ja ylleensä sillon, kun alkaa rohkeesti elämään unelmiaan todeksi.
Kelaus eteenpäin: Ei oo ku 623km tämän illan siivu ja aamulla vielä 250km luikaus. Hep ja eiku pylly penkkiin ja maisema vaihtoon.
Matka meni mukavasti yhellä pysähyksellä jossa sauna,kahvit ja unta palloon. Aamulla sai vielä kuunnella mukavata maaseuvun turinaa. Sitte haettiin oikeita kiipeilijöitä Oulun kilpaseurasta takapenkin painoksi ja eiku sutiin kohti Rovaniemeä. Oulun ja Rovaniemen väli on muuten kohtalaisen pitkä, jos juot kaksi kuppia kahvia sekä pari mottia vettä lähtiessä. Tuo väli kun mentiin sellasella "Heikki Kovalainen"-taktiikalla, että ei varikkokäyntejä.
Nesteisten silmieni läpi tunnistin vihdoin viimein Rovaniemen PRISMA-kyltin muodot ja melkein helpotuin jo siihen paikkaan.huhuh.
Olimme myöhässä, mutta kisojen alkua oli päätetty siirtää. Sattumaa...?
Lopulta pääsi hoitamaan eväspuolen kuntoon (Saarioisten ruokaympyrä, banaaneja, karjalanpiirakat ja juomat tietysti!).ja Rovaniemen kisat olivat valmiit voittajan saapua.
Kisat alkoi ja mie lämmittelin vaihtamalla kuteet eteisessä. Säännöt on hyvä tietää, kun kilpailee. Kävin hakeen johtolankoja järjestäjiltä ja ymmärsin, että semmoiset oli. No tekemällä oppii. Pari tilan hahmotusta ja tsiikailua. Totesin pokaalin olevan minun!
Taktiikkani mahtui kirjoittamaan tulitikkuaskin kanteen: Voitto.
Pari lämmittely reittiä ja asiaan. Ensimmäinen kisareitti: Oho-lipsahti, eieieiei, ei mennykään ykösellä. Nooo.. Huolellisutta peliin. Kun vertasin omaa keskikehoani muiden vastaviin, huomasin, että minulla oli niinsanottua varavoimaa hiukan jopa mokailla. Nää ei oo täälä muistanu syyä. Syömättömyys syö voimat. Heleppo voitto siis tiejosa.
No sitten kisareitti 2: krimppinirhauttelutekniikka-testi. Siinä moni tappelija oli ansiokkaasti taistellu ja tippunu juuri ennen toppi otetta. Päätin herrasmiesmäisesti tiputtautua parilla ekalla yritykselläni. Sitten showalan ammattilaisena jännittelin vielä 10sekuntia hakien muka ratkaisua viimeiseen liikkeseen. Se kaikki oli tieysti vain hämmäystä. Sitten hain ns. "varman" toppauksen. Taputuksista päätellen upposi Dannymäisesti yleisöön.
Kisareitti 3:MITÄ!!! Minä en saa tästä lähtöotteesta kiinni!
Kisareitti 4: No nyt en pääse.
Kisareitti 5: Liian hapokasta
Kisareitti 6: ...EI
Voi olla että en voita ylivoimaisesti näitä kisoja, kun enempää karsintareittejä ei ole. Muutama on jo topannut eli päässyt ainakin 4reittiä. Nii ja sitten on vielä ne finaalitkin..
30 yritystä myöhemmin mikään ei ole vielä muuttunut. 5minuuttia aikaa jäljellä. Nyt voi olla jo vaikia voittaa.
15sekuntia ennen aikaa painaudun koko eläimellisellä voimallani seinää vasten. Tarjoan kantapäätä korkealle. Huudan reippaasti, kuten olen aikoinani oppinut Seppo Rädyn kisasuorituksia katsellessani. Sitten tajuan: -ei ole kiva jos yksi ja sama aina voittaa, ja päästän irti. Silkinpehemän laskeutumiseni jälkeen tuomari puhaltaa pilliin ja aika on täysi.
-On tullut aika jonkun muun ottaa voittajan raskas vastuu. Tuo glooria olla kaikkein paras. Ykkönen. Kiistaton mestari. Mestarien mestari. Sellaista ei enää ehkä tule, mietin ymmäräten paikkani universumin jatkumossa...
Herään säpsähtäen. Jyväskylään on vielä 243km. Sitten tietysti siitä vielä Hyvinkäälle pikkasen. Päätä ei enää säre.
-Otetaankko ruokatauko Rollsissa tai ABC:llä?
-Jep.
1300km takana, 400 eessä. Hymyilyttää vieläkin. Miksikö? No: "-Tuuppa Rolloon!"
Kuvia menosta sekä muutenkin vaikuuttavia otoksia : http://www.tamski.com/
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Posiitiivisia muistoja 2010
Kaivelin vähä kuva-arkistoja, jotta edes jotain löytyisi vuodesta 2010. Ja saisi kuvia välistä tänne, ettei mene kidutuksen puolelle tämä. Paljon ei löytyny, hirveästi hyviä juttuja oli muitakin.
Kevätkiikut vietetiin oikeastaan luonnollisesti Palkkivehmaalla. Hyvät kelit. Valvottujen öiden ja väsymyksen myötä odotukset ei olleet korkealla, mutta osoittautui kuitenkin, että jossain oli varaparistoja jäljellä.
Ahvenanmaan jäläkeen alako todellinen tutustuminen tradinippuloihin, joita olin tilaillu kahvipäissäni. Pääpaikkana toimi Revenne. Sormet olivat ansainneet kesätauon boulderista. Tosin tuo alla oleva kuva nyt sattuu juuri olemaan pulttireitiltä, mutta yks tavoteha oli liidata,liidata,liidata. ELi sekin taisi toteutua.
And then it was "the ultimate Mauri-challenge"- 4200km ilmastoimattomalla pakulla haisevien miesten kanssa ympäriämpäri Suomea. Pettämätön pakumme Mauri,-sininen ford transit hmm, v91?-kierrätti hyvin ja hauskaakin oli,pakko myöntää. Tosin viimeisen keikan olisi voinut sopia muualle kuin Kuusamoon...
Jotakuinkin näin se vuosi eteni olemassa olevien kuvien kertomana:
 |
| Kevään sarastaessa oli Manolo-Cup 90-luku, Tukkakiikun vuosikymmen. Jälkipelejäki pelailtiin suuren urheilujuhlan tunnelmissa. Toivottavasti taas keväälä -11.? |
 |
| Ulos päästyä vuorossa pari ensinousua vanhoihin projekteihin: Tässä se ehdoton nro1. Dave Is my Hero, Hattula. |
  |
| Ja loistokevät jatkui: Tavastialla rokattiin muistaakseni 22.4.-10 |
Palkkivehmaan löytyi, ja siellä sain lahjaksi tämän boulderin ensinousun. "Master" .
Illalla olin jo Helsingissä Nosturissa kuuntelemasa hevilegenda Masteria. KIITOS!
 |
| Palkkivehmaalla oli myös hienoja slabeja, ja siellä oppi arvostamaan niitä. Crazy-Mike Comfort Zonella. |
Harvinainen yhteiskuva pohjolan valtiopäämiehistä."..kuka poijjaat sen miekan saa vedettyä kivestä
???Sitten saapui kauan odotettu kohtaaminen. Kesäkuuta -10
 |
| Tiukkaa keskittymistä, ja suhteellisuutta asioista. |
 |
| Minulle osoittautui toimivaksi yllättävä ratkaisubeta, heelhookin sijaan todella epäluotettava toehook. Vaan piti se sillon ku piti! JEAH, ROCKROCK |
 |
| Loistopäivä Fågelbergetillä: Pictor ratkeaa |
Ahvenanmaan jäläkeen alako todellinen tutustuminen tradinippuloihin, joita olin tilaillu kahvipäissäni. Pääpaikkana toimi Revenne. Sormet olivat ansainneet kesätauon boulderista. Tosin tuo alla oleva kuva nyt sattuu juuri olemaan pulttireitiltä, mutta yks tavoteha oli liidata,liidata,liidata. ELi sekin taisi toteutua.
 |
| Bassoarvailija visailee. |
 |
| Sitten lisää hikoilua +30C ja Samsara 6c+, Lammi- Suomen Espanja |
 |
| Vesileikkejä Katumajärvellä-Hämeenlinna. Vesipeliksi seura oli vuokrannu Ruotsinkeltaisen loistojahdin, jossa tarjoilu pelasi ja tunnelma tiivistyi. |
 |
| ja se syksyn päätös: Delirium Tremens 7B. |
tiistai 15. helmikuuta 2011
Uutta elämää.
Oho! mitä sain aikaiseksi, kun jälkikasvu yritti nukkua päikkäreitä. No keisarilla pitää olla uudet vaatteet.
Bloggerin käytön suunnitellut kaveri on kyllä asiamies.
Sunnuntaina oltiin taas "kirkossa" eli kalliolla. Tähtäimessä oli sellasia kalliorännejä, joissa olisi lunta heittää naamalle, vähän jäätä hakuille, ja kalliota, johon kolistella kaikkea mahollista. Onnistui. Päällimäisenä jäi mieleen itselleni nimeämäni "Ny född"-ränni. Luntaa ja maata ja vähä kalliota, lopussa oli kuusi kaatunu rännin yli muodostaen tiheän oksistonsa avulla juuri meikän kokoisen pyöreähkön reijän, josta noustiin toppiin eli päälle. Ei varmistuksia, mutta eipä siinä tarvinnu. Kyseessä on muuten sellasta nysväystä, mitä ei pidä sekoittaman oikeiden jamppojen varmistamattomaan kiipeilyyn.
Onnistuin myös tippumaan ekaa kertaa jääkiipeillessä. Yläköyessähä tuo tapahtu, mutta on aika eri hommaa ku kesällä. Lipsahtaa, tuntuu että putoo, ei putookaan(toinen hakku ottaa kiinni), PUTOO sittenkin, räminää kolinaa osumia, lunta, jäätä, kuusen oksia, pysähdys hellästi köyteen. Oikiassa olokapäässä matkamuistona mustelma. Jääpuikkelohan siihen sinä rytäkässä ampu. Kait..
pakkasta oli siinä -20 paikkeilla. Hyvin kuites pärjäs. Mutta jos tunnet hanskasi märiksi ni vaiha kuivat enneku lähet kiipeämään. Vaikiampaa sitten myöhemmin.
Joo ja kuvia ei ole. Kamera rikki olluna jo kohta vuojen.
No tuossa hyvät jutut, huonot sitte o se että reenit menee perseeleen ku lapsi sairastui ja sitä kattomasa olen. Onnettomien sattumien summana(työvuorot,flunssa,yms) en pääse reenaan ennen torstaita ainakaan. Eli ns lepopäiviä tulee ainakin3, yhden sijaan, ja - mitä,missä,milloin reenata-logistiikka menee uusiksi. Ny on kaupanpäälle jo itelläki vähä kipee olo.(btw, se edellinen kipee olo meni onneksi ohi ja su kiipeily onnistui.)
Eli pahimmillaan edelliseen kiipeilyreeniiin tulee väliä yli viikko.
Mutta hei kääntöpuolena uusi vetävä brändäys tänne. Voi... .....
Bloggerin käytön suunnitellut kaveri on kyllä asiamies.
Sunnuntaina oltiin taas "kirkossa" eli kalliolla. Tähtäimessä oli sellasia kalliorännejä, joissa olisi lunta heittää naamalle, vähän jäätä hakuille, ja kalliota, johon kolistella kaikkea mahollista. Onnistui. Päällimäisenä jäi mieleen itselleni nimeämäni "Ny född"-ränni. Luntaa ja maata ja vähä kalliota, lopussa oli kuusi kaatunu rännin yli muodostaen tiheän oksistonsa avulla juuri meikän kokoisen pyöreähkön reijän, josta noustiin toppiin eli päälle. Ei varmistuksia, mutta eipä siinä tarvinnu. Kyseessä on muuten sellasta nysväystä, mitä ei pidä sekoittaman oikeiden jamppojen varmistamattomaan kiipeilyyn.
Onnistuin myös tippumaan ekaa kertaa jääkiipeillessä. Yläköyessähä tuo tapahtu, mutta on aika eri hommaa ku kesällä. Lipsahtaa, tuntuu että putoo, ei putookaan(toinen hakku ottaa kiinni), PUTOO sittenkin, räminää kolinaa osumia, lunta, jäätä, kuusen oksia, pysähdys hellästi köyteen. Oikiassa olokapäässä matkamuistona mustelma. Jääpuikkelohan siihen sinä rytäkässä ampu. Kait..
pakkasta oli siinä -20 paikkeilla. Hyvin kuites pärjäs. Mutta jos tunnet hanskasi märiksi ni vaiha kuivat enneku lähet kiipeämään. Vaikiampaa sitten myöhemmin.
Joo ja kuvia ei ole. Kamera rikki olluna jo kohta vuojen.
No tuossa hyvät jutut, huonot sitte o se että reenit menee perseeleen ku lapsi sairastui ja sitä kattomasa olen. Onnettomien sattumien summana(työvuorot,flunssa,yms) en pääse reenaan ennen torstaita ainakaan. Eli ns lepopäiviä tulee ainakin3, yhden sijaan, ja - mitä,missä,milloin reenata-logistiikka menee uusiksi. Ny on kaupanpäälle jo itelläki vähä kipee olo.(btw, se edellinen kipee olo meni onneksi ohi ja su kiipeily onnistui.)
Eli pahimmillaan edelliseen kiipeilyreeniiin tulee väliä yli viikko.
Mutta hei kääntöpuolena uusi vetävä brändäys tänne. Voi... .....
lauantai 12. helmikuuta 2011
The Elder mans badfingers.
Olimpa reenaamassa taas torstaina ja hyvin lähti heti käyntiin. Lämmittelyn jäläkeen alako oikeaan nimettömään tuntuilemaan jotain, joka ei ole tavallista. No pitäs tieten jättää kiipemättä. Taas! Ja eiku sitten vaan sitä helevetin kevyttä kiipeilyä ,mitä olen suurinpiirtein harrastanu nyt yht 3kk. (marras-joulukuussa suunitelman mukaan, tammikuu-helmikuu vamman takia kova kiipeily kielletty.)
Kyllä ottana pattiin. Oli liian kova paikka. Päätin, että sormeen ei koske tarpeeksi, jotta reenit pitäs perua. Kiipeilin siinä sitte perusvoimareittejä ja kolmen varvaisesti kiivetyn jäläkeen pistin totaalin krimppikiellon oikeeseen käteen. Sitte viel ote helpotuksia.
Se on vaan pirunvaikeeta olla koko ajan ns.luovutuskannalla. Tässäkin tapauksessa edellisestä ns kovasta reenistä oli kuitenkin melekeen viikko ja mahdolliset mikrorepeämät/rasitukset pitäs olla ok..prkl.
Kun kaiken tämän keskellä tuntee ,että kunto ei kohene, vaan päinvastoin, ukko jäätyy ja olo surkenee, niin no?? Entiä ite. Alakaa epäilyttään, että pää ei ole kunnossa. On nimittäin tärkeätä huomata ja tuntea, että voimat kasvaa ja kiipeily paranee. Se tunne/uskokin asiasta auttaa aivan helevetisti. Vaikka faktamittauksissa ei eroa aikaisempaa olisikaan. Ja vähän epäilyttää että on sitä kehitystä tullut, mutta ebn huomaa sitä, huomioni menee vaan vamoihin ja niiden rajoituksiin ja pelkoon kunnon laskusta.
No kuis pirussa tommosta pääpuolta sitte reenais. Kun on vasen käsi puolivalamis, oikea varottava, ja takana kuntoilukiipeilyä erittäin kevyesti 3kk. On kai revittävä se ilo siitä, että ei ole totaalikiipeilykiellossa. Sekin on koettu ja nähty. Toinen viritys on että käyn vähän aikaa taas isommilla saleilla jossa on paljo uusia reittejä isoilla kahvoilla.
Eräs asia loksahtelee kuiten kivasti. Näyttäs siltä ,että pääsen Rolloon kisaan, ja B-VINAALEIHIN. Niihin maankuuluihin. Toivotaan parasta! Olisi superhienoa.
Ja Sunnuntain oltas menosa kolisteleen jäärautoja kiviin sekä vähä jäähänkin. Tosin nyt poika sairastu ja itellä paleltaa ja tuntuu heikolta lihaksissa. I can feel your fever! Lähettäkää kirjepommina positiiviisuutta!
Kyllä ottana pattiin. Oli liian kova paikka. Päätin, että sormeen ei koske tarpeeksi, jotta reenit pitäs perua. Kiipeilin siinä sitte perusvoimareittejä ja kolmen varvaisesti kiivetyn jäläkeen pistin totaalin krimppikiellon oikeeseen käteen. Sitte viel ote helpotuksia.
Se on vaan pirunvaikeeta olla koko ajan ns.luovutuskannalla. Tässäkin tapauksessa edellisestä ns kovasta reenistä oli kuitenkin melekeen viikko ja mahdolliset mikrorepeämät/rasitukset pitäs olla ok..prkl.
Kun kaiken tämän keskellä tuntee ,että kunto ei kohene, vaan päinvastoin, ukko jäätyy ja olo surkenee, niin no?? Entiä ite. Alakaa epäilyttään, että pää ei ole kunnossa. On nimittäin tärkeätä huomata ja tuntea, että voimat kasvaa ja kiipeily paranee. Se tunne/uskokin asiasta auttaa aivan helevetisti. Vaikka faktamittauksissa ei eroa aikaisempaa olisikaan. Ja vähän epäilyttää että on sitä kehitystä tullut, mutta ebn huomaa sitä, huomioni menee vaan vamoihin ja niiden rajoituksiin ja pelkoon kunnon laskusta.
No kuis pirussa tommosta pääpuolta sitte reenais. Kun on vasen käsi puolivalamis, oikea varottava, ja takana kuntoilukiipeilyä erittäin kevyesti 3kk. On kai revittävä se ilo siitä, että ei ole totaalikiipeilykiellossa. Sekin on koettu ja nähty. Toinen viritys on että käyn vähän aikaa taas isommilla saleilla jossa on paljo uusia reittejä isoilla kahvoilla.
Eräs asia loksahtelee kuiten kivasti. Näyttäs siltä ,että pääsen Rolloon kisaan, ja B-VINAALEIHIN. Niihin maankuuluihin. Toivotaan parasta! Olisi superhienoa.
Ja Sunnuntain oltas menosa kolisteleen jäärautoja kiviin sekä vähä jäähänkin. Tosin nyt poika sairastu ja itellä paleltaa ja tuntuu heikolta lihaksissa. I can feel your fever! Lähettäkää kirjepommina positiiviisuutta!
tiistai 8. helmikuuta 2011
Getting my fix.
Mennä-sunnuntaina olimma kaverini Kyöstin(nimi muutettu) kera jääkiipeilyä metsästämässä. Edellisestä kerrasta olikin jo perinteeksi muodostunut kaksi viikkkoa. Piti mennä Nuuksioon, ja mennesä kattoa tien vierestä yks pikkupaikka. No sielä pikkupaikassa sitten oltiin koko päivä. Siinä Nupurin kulumilla. Hommat ei oikein luistanu ja jalat oli jotenkin toista mieltä koko touhusta kun mitä itse ajattelin. Onneksi Kyöstillä homma suju ja se oli iha tulessa. Liidaili menemään vaan.
Sitte se vielä kaukonäkösenä paikansi minulle liidin. Ite ajattelin hiukan viereisempää loivempaa "harjanne"-tyyppistä ratkaisua. 5min väittelyn jäläkeen suostuin Kyöstin optioon, joka oli kehnolla jäällä lumihyllylle nousu ja siitä ruuvi ja sitte 3m pystyä hyvää jäätä ja sitte vaan ettiipi yläankkuripaikan. Just. Ja pystyn jään jäläkeen, se jää loppu ja tilalla oli Espoolainen kalliorinne, jossa oli kuorrutuksena 40cm lunta päällä. Se JÄÄ??Missä sitä olisi. Ankkuripuulle oli vielä vaikka miten paljo, ja kahteen minun ranteen paksuseen lahonneeseen puunkarahkaankin vielä 3m. Sieläpä seisoin putouksen päällä ja pohdin syntyjä syviä. Viiminen ruuvi n. 1m alapuolella, kolome metriä ylöspäin lunta kohtuu jyrkällä tasasen muodottomalla kalliorinteellä, kait net piikit pitää nuissa kengissä... ..tästä ku tippuu nii lyö ittensä tuohon hyllyyn jolta laitoin ekan ruuvin ja jos tipun tuosta lumirinteeltä ni voiaankin selvitellä köysisolmuja ihan kahestaan alhaalla.
Tamppailin siinä vähän, rakennuskouluakin käyneenä, rappusia itelle siitä lumesta. Mutta ei prkl, ei se pijä.. Sitte kirkastui ja ruuvasin pitkän ruuvin putouksen päälle kehkeytyvään isoon palluraan. Sinnehän se meni mukisematta. Laitoin suoraan sulkkarin siihen että saisin vielä sen 20cm lisää putoamismarginaalia. Sitte iski riippuvuusoireet adrenaliiniin ja hiljalleen alloin hilata itseäni ensimmäiselle lumiaskelmalle..
-piti..
-VOAAAAAAA
-ensimmäinen askelma romahti juuri kuun sain painoni toiselle ja olin siirtymässä seuraavalle. Sinnehän se kauniisti valui ja tippui reunan yli tuo lumi. Tuolleen se minäkin sitten..STOP nyt pää kasaan.
- Lisää hiljaista taputtelua ja lumen kasaamista seuraaviin askeliin.
- Seuraava askel pitää.
-Löydän hakullekin jotain. Sitten huomasin ihan pienen multakokkareen lumessa ja tajusin, että tuossa ylemässä lumitömpäreessä on maata jossain sielä lumen alla. Eiku hakkua sinne jes! Ja sitte vaa rohkeesti kohti karahkoja...
-Vubiduu! Eipä ole moiset risut tuntunu ennen niin turvallisilta ja ihanilta, kuin tuossa hetkessä. Slingit ympäri ja sulkarit kii ja klipit köyteen huhuh. Sain sen mitä tulin hakeen, ehkä liikaakin. Homma huipentuu varmistamiseen auringonpaisteessa sieltä ankkuripuulta.
Maanantaina jaksan salille. 30min kuntopyörää, parit maastaveota painoilla joita en kehtaa, en oikiasti kehtaa tunnustaa tässä. Sitte muutama olkapääliike ja muuta ja töihin. Hyvät reenit, kun en alakanu ylimääräsiä pörrään vaan pysyin suunnitelmassa.
Tiistai. Maleksin keiville hiukan liiankin myöhään. n.40min ns. kestävyyskiipeilyä. Lantio ja mies muutenkin on notkea kuin kiero höyläämätön kakkosnelonen. Surkian tuntusta haparointia. Sitten en enää jaksakaan tehä core-liikkeitä/päätän, että tunnen itseni niin väsyneeksi, että nyt on juuri sopiva aika lopettaa. Ehtiipi vielä siedettävästi myöhäsä töihin. Hyvä reeni siinä mielesä että lämmittelin ja venyttelin iha ok. ja pysyin kestävyyssuunnitelmasa enkä alakanu suorittaan oikeita reittejä.
Kivaa muuten, mutta varsinanen kiipeilykunto on kyllä näillä tuntumilla hiipumaan päin. Koittas ny tuo vasen käsi tervehtyä.
Torstaina olis sitte reeniyritystä perusvoiman suuntaan. Koitetaan jaksaa.
huomena lepo, jes.
Sitte se vielä kaukonäkösenä paikansi minulle liidin. Ite ajattelin hiukan viereisempää loivempaa "harjanne"-tyyppistä ratkaisua. 5min väittelyn jäläkeen suostuin Kyöstin optioon, joka oli kehnolla jäällä lumihyllylle nousu ja siitä ruuvi ja sitte 3m pystyä hyvää jäätä ja sitte vaan ettiipi yläankkuripaikan. Just. Ja pystyn jään jäläkeen, se jää loppu ja tilalla oli Espoolainen kalliorinne, jossa oli kuorrutuksena 40cm lunta päällä. Se JÄÄ??Missä sitä olisi. Ankkuripuulle oli vielä vaikka miten paljo, ja kahteen minun ranteen paksuseen lahonneeseen puunkarahkaankin vielä 3m. Sieläpä seisoin putouksen päällä ja pohdin syntyjä syviä. Viiminen ruuvi n. 1m alapuolella, kolome metriä ylöspäin lunta kohtuu jyrkällä tasasen muodottomalla kalliorinteellä, kait net piikit pitää nuissa kengissä... ..tästä ku tippuu nii lyö ittensä tuohon hyllyyn jolta laitoin ekan ruuvin ja jos tipun tuosta lumirinteeltä ni voiaankin selvitellä köysisolmuja ihan kahestaan alhaalla.
Tamppailin siinä vähän, rakennuskouluakin käyneenä, rappusia itelle siitä lumesta. Mutta ei prkl, ei se pijä.. Sitte kirkastui ja ruuvasin pitkän ruuvin putouksen päälle kehkeytyvään isoon palluraan. Sinnehän se meni mukisematta. Laitoin suoraan sulkkarin siihen että saisin vielä sen 20cm lisää putoamismarginaalia. Sitte iski riippuvuusoireet adrenaliiniin ja hiljalleen alloin hilata itseäni ensimmäiselle lumiaskelmalle..
-piti..
-VOAAAAAAA
-ensimmäinen askelma romahti juuri kuun sain painoni toiselle ja olin siirtymässä seuraavalle. Sinnehän se kauniisti valui ja tippui reunan yli tuo lumi. Tuolleen se minäkin sitten..STOP nyt pää kasaan.
- Lisää hiljaista taputtelua ja lumen kasaamista seuraaviin askeliin.
- Seuraava askel pitää.
-Löydän hakullekin jotain. Sitten huomasin ihan pienen multakokkareen lumessa ja tajusin, että tuossa ylemässä lumitömpäreessä on maata jossain sielä lumen alla. Eiku hakkua sinne jes! Ja sitte vaa rohkeesti kohti karahkoja...
-Vubiduu! Eipä ole moiset risut tuntunu ennen niin turvallisilta ja ihanilta, kuin tuossa hetkessä. Slingit ympäri ja sulkarit kii ja klipit köyteen huhuh. Sain sen mitä tulin hakeen, ehkä liikaakin. Homma huipentuu varmistamiseen auringonpaisteessa sieltä ankkuripuulta.
Maanantaina jaksan salille. 30min kuntopyörää, parit maastaveota painoilla joita en kehtaa, en oikiasti kehtaa tunnustaa tässä. Sitte muutama olkapääliike ja muuta ja töihin. Hyvät reenit, kun en alakanu ylimääräsiä pörrään vaan pysyin suunnitelmassa.
Tiistai. Maleksin keiville hiukan liiankin myöhään. n.40min ns. kestävyyskiipeilyä. Lantio ja mies muutenkin on notkea kuin kiero höyläämätön kakkosnelonen. Surkian tuntusta haparointia. Sitten en enää jaksakaan tehä core-liikkeitä/päätän, että tunnen itseni niin väsyneeksi, että nyt on juuri sopiva aika lopettaa. Ehtiipi vielä siedettävästi myöhäsä töihin. Hyvä reeni siinä mielesä että lämmittelin ja venyttelin iha ok. ja pysyin kestävyyssuunnitelmasa enkä alakanu suorittaan oikeita reittejä.
Kivaa muuten, mutta varsinanen kiipeilykunto on kyllä näillä tuntumilla hiipumaan päin. Koittas ny tuo vasen käsi tervehtyä.
Torstaina olis sitte reeniyritystä perusvoiman suuntaan. Koitetaan jaksaa.
huomena lepo, jes.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)